LÄHEISEN MENETTÄMINEN

Vaikka käyn läpi surua, saanko silti nauraa ja olla iloinen? 

Tällä hetkellä tuo on kysymys, jota usein huomaan miettiväni ja johon vastauksen tiedän itsekin.
Eräs tuttavani sairastaa para-aikaa syöpää ja elämä hänellä on päivistä kiinni. Vaikka en kyseisen ihmisen kanssa olekkaan kovin paljon tekemisissä, koskettaa se silti yllättävänkin paljon. Ensinnäkin sen vuoksi, että olen tiennyt hänet lähes koko elämäni, nänhyt hänen hyväksyvän katseen useita kertoja, nähnyt, kuinka hän nauttii elämästään täysillä ja jakaa omaa positiivisuuttaan muillekin. Hän, joka kohtaa jokaisen ihmisen ihmisenä, vikoineen ja virheineen. 
Tai, mitäpä minun oikeastaan tarvitsee edes selitellä? Onhan minullakin oikeus surra, vaikkei hän kovin läheinen ehkä olekaan. Sillä on ollut kuitenkin vaikutus elämääni positiivisella tavalla, jonka olen huomannut vasta tässä vaiheessa, kun häntä ei kohta enää ole. 
Vastaus siis kysymykseen, että saanko surunkin aikana nauraa ja iloita on tietenkin kyllä. Minulla on ystäviä, jotka tietävät tilanteen ja jaksavat huolehtia, että pärjään. Tällä hetkellä en jaksa aina hymyillä, olla positiivinen, nauraa ja nauttia elämästä samalla tavalla, kuin ehkä vähä aikaa sitten. Saatan olla hiljaa ja omissa ajatuksissani, saatan vetäytyä vähän syrjään tai itkeä, jos itkettää. Ja onhan minulla nuihin lupakin. 
Mutta saanhan nauraa ja iloita silloin, kun minulla siihen aihetta tai fiilistä on? Se, että elämä välillä on vähän vaikeaa, ei tarkoita sitä, etteikö silti ole lupaa nauraa ja iloita, nauttia elämästä. 

Jokaisen läheisen ihmisen kuolema koskettaa kuitenkin aina eri tavalla.
Olen kokenut läheisen menettämisen useita kertoja elämäni aikana ja tiedän, miltä tuntuu päästää irti itselle rakkaasta ihmisestä. Se on raastavaa ja siitä toipuminen vie paljon aikaa. Silloin aivan jokaisen tuki on tärkeää, niin ystävien tuoma turva ja lohdutus, kuin myös arkisissa askareissakin auttaminen. 
Muutama vuosi sitten taistelin jaksamisen kanssa hyvin paljon. Koin silloin, että elämässäni oli meneillään kierre, kun sain ensin kuulla isomummun menehtyneen, pari kuukautta sen jälkeen ystäväni jäi rattijuopon yliajamaksi ja siitä puoli vuotta eteenpäin tätinikin menehtyi. Yhden vuoden aikana koin kolmen hyvin tärkeän ihmisen menetyksen. Tuntui siltä, etteikö tämä jo saisi loppua? Pelkäsin koko ajan, milloin ja kuka seuraavaksi kuolee. 

Omien läheisten menetyksien myötä oon oppinut itsestänikin hyvin paljon. Vaikeudet ovat kasvattaneet ja tehneet minusta vahvemman ihmisen. Jotkut luontenpiirteeni ovat korostuneet ja tulleet paremmin esiin. Olen aina ollut vähän herkkä, itkenyt pienistä asioista tai tilanteessa jossa näen jonkun toisen itkevän, kantanut muiden huolia omilla harteillani, huolehtinut ja tukenut muita sellaisissa tilanteissa, joissa he eivät ole jaksaneet omin voimin ja neuvonut niin hyvin, kuin vain omat taitoni siihen ovat riittäneet. Oon oikeastaan ihminen, joka saattaa surra kaverinkin kaverin kuolemaa, sillä halu auttaa niissä tilanteissa olevia ihmisiä on niin suuri.
Pyrin myös elämään mahdollisimman positivista elämää, ajattelemaan, että kaikesta selvitään jos vain on tarpeeksi halua. En murehdi (omista) pienistä asioista, en jaksa valittaa turhista (vaikka siihenkin kyllä on välillä lupa). Jollain tavalla haluan kunnioittaa sitä, että minulla on tässä ja nyt mahdollista elää, kun muilla ei välttämättä sitä enää ole. 
(Myös minulta löytyy ne omat virheeni ja heikkouteni, en elä minäkään täydellistä elämää, vaikka siltä saattoi kuulostaa)
Ei tämä tarkoita kuitenkaan sitä, että aina olisi pakko jaksaa, aina olisi pakko ajatella ja kulkea positiivisuuden kautta. Elämään kuuluu myös epäonnistumiset, virheet, vastoinkäymiset ja niiden kanssa on opittava elämään. Ne jos jotka kasvattavat ihmistä.

Haluan tän postauksen myötä rohkaista jokaista taistelemaan niistä vaikeuksista, mitä ikinä teillä onkaan. Kaikesta selvitään, jos oikeasti sitä halua on. Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään ongelmia/vaikeuksia tai hakea minkäänlaista sääliä, jokainen kun meistä kokee asiat eri tavalla ja siihen kaikilla meillä on myöskin oikeus.
Jollain tavalla pelottaa julkaista postaus, joka on itselle hyvinkin arka asia/aihe tällä hetkellä. Koen kuitenkin, että minullakin on oikeus omaan mielipiteeni, oikeus kokea asiat juuri niin kuin ne olen kokenut ja myöskin kirjoittaa niistä muille.
Jos postaus herätti ajatuksia, niin kerro ihmeessä se myös minullekin.
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille. Jaksetaan yhdessä ♥